Nuorten aikuisten kokemuksia Moip!-ryhmäprosessista

”Hakeuduin Moippiin, jotta saisin ympärilleni ihmisiä, jotka ymmärtävät ajatuksiani ja sitä miksi olen päätynyt omiin ratkaisuihini.

Toivon löytäväni Moipin kautta voimavaroja hyväksyä siskoni ja äitini tilanteet ja keinoja elää heidän kanssaan. En voi muuttaa heitä, enkä kuitenkaan haluaisi elää ilman heitä. He ovat ainoa perheeni.

Moipissa on muita samanikäisiä nuoria ja he ymmärtävät, koska kaikilla on omat tilanteensa. Voidaan yhdessä purkaa näitä fiiliksiä tai unohtaa ne kokonaan ja tehdä jotain mukavaa.”

– Nuori 28v.

”Olisin kaivannut just sitä, että olis kysytty miten mä jaksan, pärjätäänkö jne.

Ja noita tahoja oli monta, mistä olis voinut tollasta kysymystä odottaa: neuvola, turvakoti, sossu, kasvatus- ja perheneuvola.

Kyl ne kai vähän kysyikin ja toisaalta en tiedä olisinko vastannut suoraan kun oli se pärjäämisvaihe päällä ja piti vaan selvitä ja suoriutua.

Eniten se miks päädyin sit just Moippiin oli se kommentti, että vertaistuki vois tehdä hyvää – jutella muiden suht samassa tilanteessa olevien kanssa.

Ja ilman sitä pelkoa et tulee kaiken maailman sossut hengitämään niskaan.”

– Nuori 26v.

”Moip! on ensimmäinen paikka, jossa pääsen työstämään omaiskokemustani- aikaisemmin se on jäänyt oman sairauteni varjoon. 

On kuitenkin tärkeää saada käsitellä myös omaisena olemisen tuskaa.”

– Nuori 24v.

”Moip!:issa oon havahtunut siihen, etten voi muuttaa toista ihmistä. Vaikka kuinka haluaisin.

Mun täytyy löytää ne voimavarat millä pysyn järjissäni ja mistä saan voimauttavia asioita mun omaan elämään.”

– Nuori 20v.

”Olisin toivonut, että edes joku olisi kysynyt jotain.

Moni kaveri tiesi kuitenkin perheemme tilannetta, mutta ketään ei kysynyt miten mä jaksan yms.

Aikaisemmin mua olis voinu auttaa sosiaalitoimi, koska meidän perhe oli mun päihdeongelmaisen sisaren takia paljon sosiaalitoimen kans tekemisis. Ne kuitenki keskitty vaan siihen sisareen, eikä ollenkaa meihin muihin lapsiin. Ne olis voinu siinä samalla jotenkin ottaa huomioon sen, et miten muut lapset jaksaa tollases tilanteessa.

Ekaa kertaa mulle tarjottiin apua psykiatrisella osastolla kun vietiin mun sisarus sinne hoitoon. Täytyy kyl sanoo et se, että mulle tarjottiin apua oli kyl pelastus.”

– Nuori 20v.

”Olisin toivonut, että olisin saanut aiemmin tukea itselleni puolisoni sairauden vuoksi.

Minulle olisi riittänyt 1-3 kertaa käydä juttelemassa jollekin ulkopuoliselle ammattilaiselle tilanteestani.

Päästä vuodattamaan omat fiilikseni jollekin ilman, että minun tarvitsee kantaa huolta vastaanottajan tuntemuksista tai aiheuttaa hänelle huolta.” 

– Nuori 25v. kumppanilla kaksisuuntainen mielialahäiriö

”Vertaistuki olisi ollut parhainta mut ihan yksinkertainen

”Miten sä voit?”

Ja et kun mä vastaan et ihan hyvin, niin siihen oiskin vastattu

”Eiku oikeesti miten sä voit?”

– se ois voinu muuttaa niin paljon asioita mun oman hyvinvoinnin kannalta.”

– Nuori 23v. vanhemmalla vaikea mielenterveysongelma

”Mun mielestä esimerkiksi kouluterveudenhuollossa oltais voitu ihan suoraan kysyä, miten vanhemmat / läheiset käyttää päihteitä.

Ja opettajien ja muiden on ihan hyvä tiedostaa, että myös niillä lapsilla, joilla ei oo ongelmia koulussa, voi ihan hyvin olla ongelmia kotona.”

– Nuori 24v. molemmalla vanhemmalla ja sisaruksella vaikea alkoholiongelma

”Ennen Moip!:ia en saanut tarvitsemaani apua mielenterveysomaisena. Omaisena psykiatrisella osastolla olen käynyt 13- vuotiaasta asti ja vasta kun olin 21- vuotias, ensimmäistä kertaa kysyttiin miten voin ja tarvitsenko apua asian käsittelyyn.

Olisin kaivannut sitä että joku olisi joko osastolla tai koulussa oikeesti kysynyt miten mä pärjään tai sanonut ettei mun kuulu pärjätä.

Oon joutunut itsenäistymään tosi nuorena ja leikkimään omaishoitajaa ja opiskelemaan itse kaikki omaisen sairaudesta, koska luulin et mun kuuluu tehdä niin. Kukaan ei kertonut että mun kuuluis keskittyy itteeni ja hoitamaan itteäni, ihmiset kai vaan oletti et mä pärjään.”

– Nuori 23v. ainoan vanhemman vaikea psyykkinen sairaus

Pin It on Pinterest