Vertaistarinoita

Tyttäreni sairastui mieleltään kaksikymmentä vuotta sitten. On olemassa aika ennen ja aika jälkeen sen asian tapahtumisesta. Näin on meidän perheessämme ja myös monen muun perheen kohdalla. Erittäin tutuksi on tullut, miten vaikeaa on saada apua sairaalle läheiselle, ellei hän sitä itse sitä halua. Monista vaikeista asioista huolimatta tiedän monien asioiden olevan myös hyvin! Olen aina uskonut huolien jakamisen voimaan ja erityisesti samaa kokeneiden ymmärrykseen keskustelujen kautta. Mielelläni olisin rinnalla kulkija toiselle ihmiselle, joka näiden samantapaisten asioiden kanssa elää.

Toivon myös iäkkäämpien henkilöiden löytävän vertaistuellisen avun piiriin!

Nainen, +70v

Olen kahden aikuisen lapsen isä ja yhden lapsen isoisä. Toinen lapsistani sai skitsofreniadiagnoosin lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Olen melkein siitä asti toiminut yhdistyksessä erinäisissä tehtävissä. Hallituksessa, ryhmävetäjänä, omaisneuvojana ym. Mottoni on se, että kohtele toista siten kuin toivoisit sinuakin kohdeltavan. Myöhemmin vaimoni sairastuttua minulle on myös tullut tutuksi omaishoito- sekä invalidityö. Tunnen olevani empatiakykyinen, jokseenkin tietävä sekä helposti lähestyttävä. Osaan sekä puhua että kuunnella!

Mies, +70v

Olen aikuisen pojan äiti. Poikani neuropsykiatrinen sairaus ja päihteiden käyttö muutti elämäämme muutamaksi vuodeksi vuoristoradaksi ja kumpikin kävimme lähellä voimavarojen loppumista. Haimme ja saimme kumpikin apua monilta tahoilta noiden vuosien aikana. Kannustan avun hakemiseen positiivisten kokemusteni pohjalta. Vertaisena uskon olevani empaattinen hetken rinnallakulkija, jolla on kokemusta tunteen ja tiedon tasolla läheisen hyvinvoinnin romahtamisesta, päihteiden käytöstä ja omien voimavarojen hupenemisesta siinä rinnalla. Pidän tärkeänä vertaistuessa kannustaa huolehtimaan omasta hyvinvoinnista ja toivon ylläpitämisestä. Uskon voimavarojen riittävän paremmin kun hyväksyy oman ihmimillisen rajallisuutensa ja jakaa taakan toisten kanssa!

Nainen, +40v

Olen kahden aikuisen lapsen eläkkeellä oleva isä. Toinen lapsista ajautui noin parikymppisenä päihteiden käyttöön ja sai pian myös useita eri psykiatrisia ja neurologisia diagnooseja. Olen ”yksinhuoltajana” kulkenut sairastuneen rinnalla noin parikymmentä vuotta hänen kuoppaisella ja mutkaisella polullaan, pääasiassa avohoidossa ja hoidotta. Toki on joitakin lyhyitä osastojaksoja. Olen itse saanut avun omaan jaksamiseeni omaisyhdistyksestä ja sen jälkeen kouluttautunut yhdistyksen vertaisomaiseksi ja ryhmänohjaajaksi.

Mies, +65v

Olen kahden aikuisen lapsen isä. Tyttäreni sairastui 17 vuotiaana lukiolaisena skitsofreniaan yli 30 vuotta sitten. Kokemuksia on muodostunut osastohoidosta 3 vuotta ja avohoidosta sen jälkeen. Turkuun perustettuun omaisyhdistykseen liityimme vaimon kanssa hyvin varhaisessa vaiheessa ja sieltä saamamme vertaistuen avulla olemme jaksaneet elämässä eteenpäin. Kouluttauduin myöhemmin itse vertaisomaiseksi ”Auttava Omainen” projektissa. Olen saanut tätä kautta olla auttamassa muita samassa tilanteessa olevia.

Mies, +70v

Olen kahden pienen lapsen äiti, joka on elänyt oman lapsuutensa masentuneen yksinhuoltajaäidin kanssa. Minulla on kokemusta omaisena olemisesta, kun läheisellä ei ole virallista diagnoosia eikä näin ollen minkäänlaiset hoitotahot ole olleet mukana kuvioissa. Olen kamppailut myös oman psyykkisen oireilun kanssa aikuistuessani ja nyt pyrin katkaisemaan ylisukupolvista ketjua opettelemalla olemaan riittävän hyvä äiti omille lapsilleni. Vertaistuki ja FinFamin toiminta on ollut elämässäni suurena tukena ja toiminkin mielelläni vertaisomaisena aina silloin, kun voin tuoda tarinallani toivoa epätoivoiselta vaikuttavaan tilanteeseen.

Nainen, +30v

Olen nuori aikuinen. Toisella vanhemmallani on diagnosoitu skitsoaffektiivinen häiriö. Sairaus on ollut aktiivisena yli kymmenen vuotta ja siihen on sisältynyt säännöllisen epäsäännöllinen osastohoito vuosittain koska hän on täysin sairaudentunnoton. Toimin vertaisomaisena koska tiedän kuinka suuri huoli, häpeä ja syyllisyys voi olla lapsiomaisena sekä tunne että on yksin. Haluan näyttää että elämän ei tarvitse olla sellaista, tukea löytyy ja saa kyllä. Vertaistuen kautta minä löysin itseni ja opin irrottautumaan vanhempani sairaudesta, rakastamaan itseäni ja muistamaan että minä olen pääosassa omassa elämässäni. Jos kokemukseni voi auttaa jotain toista oivaltamaan hyviäkin asioita, mikään ei ole sen parempaa.

Nainen, +20v

Olen neljäkymppinen nainen, jonka elämänpiirissä mielenterveysongelmat ovat näkyneet eri tavoin isäni, entisen puolisoni ja ystävieni kautta. Lisäksi olen itse kuntoutunut keskivaikeasta masennuksesta. Läheisenä olen siis nähnyt järjestöjen toimintaa, sairaalahoitoa ja avokuntoutusta, päihdepalveluja, kuntoutus- ja hoitojärjestelmän haasteita sekä sairastumisen aiheuttamia talousvaikeuksia. Olen myös sosiaalialan ammattilainen ja tehnyt töitä rikostaustaisten kanssa, ja olen ammattilaisena hyötynyt myös läheisen ja toisaalta itsekin sairastuneen kokemuksista. Akuutteihin aikoihin omaisena olen jo saanut ajan tuomaa etäisyyttä, mutta ehkä voin kuitenkin jollain tapaa valjastaa omia kokemuksiani muiden hyödyksi.

Nainen, +40v

Hei! Olen nuori mies, joka on kokenut raskaita asioita nuoruudessaan. Monia vuosia jouduin lapsena ja nuorena seuraamaan kotona riitelemistä ja alkoholin väärinkäyttöä. Äitini kuolikin pari vuotta sitten lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttöön, joten tämä osa on elämästäni kadonnut, mutta haluan pystyä tukemaan muita ihmisiä ketkä joutuvat koville omaistensa takia. Olen käynyt FinFamin tukiryhmissä, ja niiden jälkeen kouluttautunut itsekin vertaisomaiseksi, jotta voin antaa hyvän kiertää eteenpäin. Pidetään toisistamme huolta, olen mielelläni valmis kuuntelemaan kenen tahansa elämäntarinaa, ja toivon voivani olla tueksi.

Mies, +20v

Olen työelämässä oleva kolmen aikuisen lapsen äiti ja kahden lapsenlapsen isoäiti, joka on toiminut FinFamissa vertaisomaisena v. 2012 lähtien. Minulla on kokemusta oman äidin mielialahäiriöstä sekä teini-ikäisen tyttären masennuksesta/anoreksiasta. Lähdin FinFamin toimintaan mukaan Auttava omainen -hankkeen innoittamana ja olen saanut auttaa useita omaisia vertaisen, ryhmänohjaajan sekä tukihenkilön ominaisuudessa. Ja matka jatkuu!

Nainen, +50v

Heippa, olen lähemmäs 30 vuotias opiskelija. Äitini on sairastanut koko elämäni skitsofreniaa, joten kokemusta minulla on lapsi omaisena olemisesta. Kokemus minulla on siitä, kuinka lapsena jää itse näkymättömäksi ja kantaa vastuuta aikuisesta sekä itsestä. Olen ollut nuorten mielenterveysomaisten vertaistukiryhmässä ja sen jälkeen kouluttautunut vertaisomaiseksi. Tärkeää minulle on antaa tukea ja kuunnella henkilöä, joka on kokenut samankaltaisia asioita.

Nainen, 30v

Olen nuori aikuinen nainen, joka on ollut parisuhteessa masentuneen puolison kanssa. Olen saanut Finfamilta niin paljon apua elämääni, että haluan omalta osaltani auttaa myös muita.

Nuori aikuinen

Olen kolmissakymmenissä oleva äiti. Mieheni sairastui vakavaan masennukseen joitain vuosia sitten ja on ollut myös osastohoidossa. Tärkein kokemukseni omaisena on pikkulapsiarjen pyörittäminen (lapset s. 2014 ja 2021) miehen sairastaessa ja huoli, epätoivo ja riittämättömyyden tunteet. Itsekin sairastuin kaiken keskellä. Mutta myös eheytyminen ja elämässä eteenpäin pääseminen. Olen saanut suuren avun vertaistuesta ja haluan vuorostani auttaa muita.

Nainen, +30v

Olen nuori aikuinen, jolla on kokemusta puolison vaikeasta masennuksesta, väkivallasta, itsetuhoisuudesta, burn outista ja muusta psyykkisestä oireilusta. Olen itse saanut vertaistuesta paljon voimia arkeen ja haluan tuoda sitä myös muille.

Nuori aikuinen

Olen kahden aikuisen lapsen äiti ja aviopuoliso. Kokemuksia omaisena elämisestä on karttunut viidentoista vuodena aikana (dg. psykoottinen masennus, kaksisuuntaisuus, käytöshäiriö, masennus) sekä aviopuolison  että äidin näkökulmasta. Ylisukupolvisuus on tunnistettu ja tätä olemme lähteneet katkaisemaan. Vertaisomaisena toimiessani tärkein kokemukseni on perheen varhainen auttaminen, perheen selviytyminen ja toipumisen mahdollisuus vaikeastakin mielenterveyden häiröstä. Mielenterveyden sairaus on yksi sairaus muiden joukossa eikä sen tarvitse hallita elämää koko ajan. Olen myös seurannut sitä, mitä kuntoutuminen työelämään takaisin vaatii. Nautitaan hyvistä päivistä ja kärvistellään huonojen päivien ylitse. Vertaisen voin antaa yhden esimerkin miten toivottomasta tilanteesta selvitään, antaa toivoa pimeän hetken keskelle.

Nainen, 50+

Uusperheestä eroon

Tulin 4-vuotiaan lapsen elämään, kun aloin seurustella hänen isänsä kanssa. Isä vaikutti itsenäiseltä ja hyvinvoivalta. Pikkuhiljaa minulle alkoi selvitä, millaisia päihde- ja mielenterveysongelmia hänellä todellisuudessa ulospäin näytetyn kuoren alla oli. Tässä vaiheessa olimme jo asuneet yhdessä melkein kaksi vuotta, ja lapsi oli tullut minulle kuin omaksi. Lapsen äiti ei ollut mainittavissa määrin mukana lapsen elämässä. Minusta tuntui että parisuhteen ja lapsen sijaan minulla olikin kaksi lasta kasvatettavana. Yritin parhaani mukaan auttaa sekä isää ammattiavun piiriin että erityislasta oikean hoitomuodon löytymisessä.

Erosimme isän kanssa lapsen ollessa 6-vuotias. Isän tilanne oli pahentunut entisestään, eikä hän pystynyt huolehtimaan lapsestaan. Teimme yhteistyössä lastensuojeluilmoituksen. Yleisenä toiveena oli, että isä saa tarvitsemaansa apua, ja että lapsi jää hänelle. Lapsi oli minulla kouluaamuisin ja isän oli määrä hakea hänet iltapäivällä, mutta isä ei koskaan tullut. Lapsen piti mennä isälleen viikonlopuksi, mutta viedessäni lasta hän ei ollutkaan kotona.

Lapsen kipuilu ja oma huoli sairastutti minut

Seurasin vierestä lapsen jokapäiväistä pettymystä siitä, miten rakas vanhempi oli täysin hylännyt hänet. Lopulta sairastuin itsekin. Uupumukseni ilmeni fyysisinä oireina: Sain pahoja astmakohtausta muistuttavia hengitysoireita, enkä pystynyt nukkumaan pariin kuukauteen.

Surullinen ja huolestunut lapsi käpertyi kylkeeni joka ilta. Kun sain hänet nukahtamaan, itkin niin paljon, kuin minulta kyyneliä riitti. Enemmän kuin itseäni, minua sattui katsoa lapsen pikkuhiljaa katoavaa elämäniloa. Tilalle tuli lapsi, joka heräsi joka yö monta kertaa kiljumaan täysillä jostain painajaisesta tai kun minä nousin sängystä. Tätä painajaisiin heräämistä kesti yli kaksi vuotta, sitten se alkoi vähetä muutamaan kertaan viikossa, ja nyt 5 vuotta myöhemmin sitä ei enää ole.

Olin lapselle se turvallinen aikuinen

Virallinen statukseni on nykyään sijaisvanhempi. Kun eron jälkeen huomasin, että isä ei ota vastuuta lapsestaan, aloitin taisteluni, että saan itse olla lapselle se turvallinen vanhempi. Ensimmäisen vajaan vuoden aikana minulle sanottiin, että en voi pitää lasta. Välillä minulle sanottiin, että lapsi sijoitetaan kiireisesti ja toisinaan että lapsi täytyy huostaanottaa. Viesti oli aina sama, että lapsi viedään pois. Olin niin shokissa, että rehellisesti sanottua, en edes muista mitä kaikkea tuona ajanjaksona elämässämme tapahtui.

Käytin kaikki voimavarani kotona siihen, että olen lapsen lähellä, lohduttajana ja turvana. Kun lapsi oli koulussa, käytin aikani selvittäen, mitä voin tehdä lapsen hyväksi. Menetin tälle ajalle itseni täysin. Ulospäin näytin reippaalta äitipuolelta, kotona olin itkuinen ihmisraunio. Minulla ei ollut aikaa ystäville tai harrastuksille.

Isän toipuminen on auttanut meitä kaikkia

Isän toipuminen alkoi noin puoli vuotta erosta, kun hän ensimmäisen kerran omasta aloitteestaan hakeutui avun piiriin. Toipuminen on pitkä prosessi, ja se on edelleen kesken. Viimeisen kahden viikon aikana olen kolme kertaa löytänyt itseni tilanteesta, jossa kasvatan häntä isänä olemaan aikuinen omalle lapselleen. Pienin askelin isä kuitenkin on ottanut isompaa roolia lapsen elämässä. Olemme nyt käyneet kolmen vuoden ajan perheterapiassa, jossa isä on ollut mukana viimeisen vuoden. Perheterapiassa sekä kasvatus- ja perheneuvolassa olen saanut suurimman tuen ja avun. He ovat osanneet auttaa sekä lasta luomaan uudelleen luottamussuhdetta isään että minua ymmärtämään, että minun on huolehdittava myös itsestäni jaksaakseni hoitaa lasta.

Pikkuhiljaa toivuin itsekin

Vaikeinta minun oli myöntää itselleni, että minä en voi pelastaa isää. Uhraamalla oman hyvinvointini hänen auttamiseensa aiheutin itselleni pahoja traumoja. Hänen toimintansa sai minut lopulta uskomaan, että olen huijari ja valehtelija, joka ei muuta halua kuin puuttua toisen elämään. Toisaalta tämä sama sinnikkyys lapsen kanssa on vienyt lapsen tilannetta hurjasti eteenpäin. Jotain hyvää siinäkin siis on, ettei luovuta. Tärkeintä on kuitenkin ollut oppia sanomaan ”Ei” ja vetämään niitä oman jaksamisen rajoja. Aloitin harjoittelun tosi pienin askelin sanomalla ’ei’ kun isä pyysi rahaa. Annoin suivaantuneen isän olla, vaikka teki mieli antaa periksi. Vasta kun lakkasin olemasta liian kiltti, isä sai mahdollisuuden itse selvittää asiansa.

Toki hän on edelleen läheiseni, ja kun tiedän hänellä olevan kiireistä, saatan muistutella häntä sovituista. Teen sen kuitenkin vain omien voimieni puitteissa, ja jos hän erikseen pyytää. Tänä päivänä olen oppinut nauttimaan päivistä ja hetkistä. Nyt voin jo katsoa taaksepäin, ja todeta, että lapsi on selvinnyt uskomattoman hienosti. Hän on taas oma iloinen itsensä, luonnollinen ja menevä. Kyyneleet nousevat uudelleen silmiini. Tällä kertaa ilosta. Meistä on kasvamassa hyvinvoiva perhe. Vastoinkäymisiä on ja tulee jatkossakin, mutta nyt minulla on paremmat edellytykset selvitä niistä.

Nainen, 30+ 
Kirjoittaja voi toimia myös vertaisomaisena keskusteluissa, ota yhteyttä!

Oma omaiskokemukseni liittyy nuoruuden kokemukseeni, kun isosiskoni käytti päihteitä rajummin ja nyt aikuisiällä olen korvaushoidossa olevan päihdekuntoutujan avopuoliso. Haluan omaistyössä tuoda toivon tunnetta esiin, koska kummassakin omaiskokemuksessa rakkaani ovat saaneet itsensä kuiville ja elävät terveellistä elämään. Polku toivon fiiliksiin ei ole helppo, kevyt ja yksinkertainen, mutta se on mahdollista. Minun kanssa voi keskustella avoimesti ja suoraan omista tunnemyrskyistä ilman, että tarvitsee suodattaa tai kaunistella sanojaan ja kokemuksiaan.

Nainen, +30v

Olen kahden aikuisen lapsen äiti. Kokemuksia mto-omaisena elämisestä on karttunut niin lasteni kautta (tytön ahdistushäiriö, pojan masennus ja itsetuhoisuusjaksot) kuin sisartenkin (traumaperäinen krooninen stressi, paniikkikohtauksia, masennusta, kaksisuuntaisuutta sekä ahdistushäiriötä ja itsetuhoisuutta). Olen myös kokenut sekä isäni itsemurhan että ystäväni ja veljeni itsemurhan yritykset. Myös masennuskausista kärsinyttä, jo aikuista kummityttöäni olen yrittänyt parhaani mukaan tukea, kuten kaikkia niitä ystäviänikin, jotka ovat masennuskuopassa joskus olleet. Eli kokemusta sekä omaisena että läheisenä mielenterveysongelmista, niiden kanssa selviämisestä ja elämisestä sekä läheisten tukemisesta on monenlaista. Vertaisomaisena toimiessani tärkein kokemukseni kuitenkin on vanhemman kokema huoli oman lapsen vakavasta sairastumisesta ja myös lapsen huoli oman vanhemman sairastaessa. Vaikka tämä lapsi olisi jo aikuinen. Itse en saanut pitkään aikaan tukea näiden haasteiden kanssa ja siksi olen kokenut uupumisen. Kun sitten vihdoin sain vertaistukea FinFamista vanhempainryhmän kautta, olin niin kiitollinen, että halusin kouluttautua niin ryhmänohjaajaksi sekä vertaisomaiseksi. Haluan laittaa tämän hyvän kiertämään ja jos kerran voin omilla kokemuksillani olla tukemassa muita, teen sen mielelläni.

Nainen, +50v

Olen yli kuusikymppinen kolmen lapsen äiti. Läheisilläni, ystävilläni ja työkavereillani on ollut erilaisia mielenterveyden häiriöitä, minkä vuoksi niihin liittyvät huolet ja murheet ovat tuttuja. Vapaaehtoistyö omaisten tukena on minulle tosi tärkeää, koska monesti olen huomannut, että omainen on hyötynyt keskustelusta kanssamme. Samantapaisia huolia kokeneena voin keskustelun kuluessa huomata mikä omaisen tarinassa on toivoa antavaa, tai mikä voisi helpottaa omaisen omaa oloa. Kun omainen voi paremmin, niin hänen on helpompi kohdata sairastunut läheisensä. Tämä taas voi helpottaa molempien olotilaa ja tuoda valoa tilanteeseen.

Nainen, +60v