Katson pihallani kasvavaa vanhaa puuta. Puita on kyllä pihalla useita ja metsä takapihallamme, mutta keskityn nyt juuri tuota puuta katsomaan. Puu ei ole erityisen kaunis, sen oksat haarautuvat miten sattuu. Oksien päällä on lunta, yksi lintu istuu ylimmällä oksalla. Kaarna on pääosin harmaan sävyistä. Jotain kaunista ja voimakasta tuossa puussa kuitenkin on. Se elää.
Puu noudattaa luonnollista sykliään. Lehdet ovat tippuneet maahan, ja tietynlainen lehtien kuolemisen prosessi on alkanut. Muutama pienempi oksakin on katkennut. Lumi on haudannut ne alleen. Se on elämän kiertoa, jota ei pysty hallitsemaan. Tai pystyy, mutta se tuottaa kipua.
Mitä tällainen sykliys tarkoittaa ihmisen elämässä? Se voi tarkoittaa jostain asiasta, ihmisestä tai tilanteesta irti päästämistä, se voi olla rajojen asettamista, ein sanomista, vanhasta tavarasta luopumista, lapsen synnyttämistä. Tarkoitan, että aivan kuten puut ja muut olennot noudattavat tätä luonnollista sykliään, niin noudatamme mekin. Joskus se on vaikeaa. Se voi pelottaa. Olen kuullut, että kiinni pitämisen tuska voi kuitenkin olla suurempaa kuin irti päästämisen tuska. Tiedän, se voi sattua.
Aivan kuten tuo puu, myös sinä olet elossa. Sinun kehosi ja mielesi on muokkautuva, soluja kuolee ja uusia syntyy tilalle. Vanhoja ajatuksia voi kuolla ja uusia syntyä tilalle, jos uskallat pitää mielesi auki.
Voitko ottaa hetken, vaikka yhden minuutin, ja tuntea kehoasi, kuulostella sydäntäsi ja sanoa, ”olen elossa”. Minä elän. Olen osa tätä suurta.
Rakkautta ja valoa päiviisi,
Filippa