Pride 2026: Lapseni tukena

Kun kuopukseni kaksivuotiaana sanoi hänestä tulevan isona äiti, ajattelin, ettei niin pieni vielä hahmota sukupuolia.

Kun hän kolmevuotiaana pyysi mekkoa ja koruja, arvelin sen olevan vaihe. Olihan esikoinenkin halunnut pienenä pukeutua pinkkiin sekä käyttää koruja. Ostin kuopukselle mekon ja annoimme hänelle esikoisen korut, jotka eivät isoveljeä enää kiinnostaneet.

Kun kuopus neljävuotiaana halusi häntä kutsuttavan tytön nimellä, olin hieman hukassa - kuinka tässä pitäisi toimia. Kunnes hän kertoi: “musta tuntuu, että oon tyttö.” Silloin palaset loksahtivat kohdalleen.

Emme silloin tienneet transsukupuolisuudesta paljoakaan, joten ryhdyin tutustumaan aiheeseen. Kaikki lukemani vahvisti sen, miten ajattelin asian menevän: Jos hän tyttö kokee olevansa, niin sitten hän on tyttö. Perheemme sisällä se ei muuttanut mitään. Vain sanat, joilla puhumme lapsesta. Lapsen sukupuoli on meille neutraali asia.

Ja kuitenkin se toi mukanaan paljon. Se toi mukanaan huolta ja surua. Surua, kun lapsi kertoo hänestä tuntuvan pahalta, kun jossain kutsuttiin väärällä nimellä tai pojaksi. Pelkoa siitä, mitä lapsi joutuu vielä kestämään, kun maailma on niin suvaitsematon erilaisuutta kohtaan. Pettymystä, kun ystävä totesi, ettei usko “tuollaiseen” - eikä hänestä sen koommin ole kuulunut mitään. Ja sitten oli se yksi lähipiirin ihminen, joka kieltäytyy käyttämästä lapsen valitsemaa nimeä, kutsuu tahallaan pojaksi, syyttää minun manipuloivan lasta tytöksi ja lopulta laittoi välit poikki, kun kerroimme hänen käytöksensä loukkaavan. Tällainen tekee hyvin surulliseksi ja vihaiseksi lapsen puolesta. Lapsi on vain oma itsensä, ja me vanhemmat haluamme vain hänen olevan onnellinen.

Onneksi kuitenkin suurin osa lähipiiristä ymmärtää - tai vähintään yrittää ymmärtää. Osasta ystävistä on tullut jopa läheisempiä! Tiedän heidän olevan minun ja lapseni tukena. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Tiedänkin aina löytyvän ihmisiä, jotka näkevät lapseni oikein - empaattisena, herkkänä, rohkeana, ihanana ihmisenä.