Tilaa kokemustoimija

” Parhainta oli kokemuspuhuja, höneltä sai paremman käsityksen yksilön tilanteesta, kokemuksesta ja tunteista.”

Kokemustoimija on FinFamin kouluttama vapaaehtoinen, jonka läheisellä on mielenterveyden haasteita tai päihdetaustaa. Kokemustoimijat pitävät omaan omaiskokemukseensa pohjautuvia puheenvuoroja. He ovat eri ikäisiä puolisoja, vanhempia, sisaruksia ja lapsiomaisia.

Kokemuspuheenvuoro auttaa ymmärtämään, miten psyykkinen sairaus perheessä tai lähipiirissä vaikuttaa omaisen arkeen ja jaksamiseen sekä millaista kohtaamista omaiset toivovat ammattilaisilta.

Kokemustoimijan voi tilata esimerkiksi, puhujaksi oppilaitoksiin, työyhteisöihin, messuille, teemapäiville ja mediaan.

Jos sinulla on tiedossa tilaisuus, johon toivot kokemuspuheenvuoroa, ota yhteyttä!

Kokemustoimijoiden tarinat

Uusperheen ero päihdeomaisena

Uusperheeksi kasvamisesta kaikki alkoi

Tulin lapsen elämään hänen ollessaan 4-vuotias. Lapsen biologinen äiti oli vuotta aiemmin eron myötä muuttanut kotimaahansa lapsen nuoremman sisaruksen kanssa. Isä oli jäänyt Suomeen vanhemman lapsen kanssa. Tarkoitus oli, että molemmat lapset muuttavat äidin luo, mutta äidin päihde- ja mielenterveysongelmien vuoksi nuorempi lapsi huostaanotettiin häneltä, eikä vanhempi lapsi siis koskaan muuttanutkaan äidilleen. Lapsen isä oli varautunut siihen, että hän saa jatkaa huoletonta, lapsetonta, elämää, eikä hallinnut äkillistä muutosta.

Kun aloin seurustella tämän isän kanssa sain tiputellen tietoa perheen taustoista, ja siitäkin hyvin kaunistellun version. Muutimme yhteen ja elimme enemmän tai vähemmän onnellista uusperhe-elämää kahden vuoden ajan. Viimeisen puolen vuoden aikana koin jo valtavaa kuormitusta, koska minusta tuntui, että minulla oli kaksi lasta hoivattavana yhden lapsen ja parisuhteen sijaan. Kun isän päihde- ja mielenterveysongelmat lopulta selvisivät minulle, oli jo ero väistämättä edessä. Otimme yhdessä yhteyttä lastensuojeluun, ja tarkoitus oli, että isä saa tarvitsemaansa tukea, jotta lapsi voi muuttaa hänen kanssaan.

Eron jälkeen jatkoin sekä isästä että lapsesta huolehtimista

Alle kuukauden kuluttua erosta minulle oli jo selvää, ettei isä saa riittävästi apua. Sovimme, että lapsi on minulla arkisin yötä, muut ajat isällään. Isä ei kuitenkaan hakenut lasta koulusta eikä ollut kotona viikonloppuisin. Käytännössä lapsi jäi asumaan luokseni, vaikka virallisesti hän asui isällään. Usein minusta tuntuu, että tätä tarinaa kertoessani ammattilaiset pitävät minua vähintään asioiden liioittelijana. Se johtuu siitä, että toisinaan totuus on tarua ihmeellisempää. Se, mitä aion seuraavaksi sanoa, on kaikki luettavissa lapsen kirjauksista, se on uskomatonta ja silti totta.

Reilun puoli vuotta yritin saada lapsen tilanteen turvattua, ja toivoin hänen sijoitustaan minun luokseni. Sain kuitenkin kuulla sosiaalityöntekijöiltä useita kertoja, miten lapsen paikka on joko biovanhemmalla tai lastenkodissa. Toisinaan minulle kerrottiin, että lapsi huostaanotetaan kiireisesti, ja milloin mitäkin versioita siitä, että lapsen ei-vanhempana minun ei kuulu saada kaupungilta tukea tai edes ylipäätään mitään tietoa siitä, mitä lapsen pään menoksi on suunnitteilla. Koko tämän ajan kannattelin myös isää; Osin suuresta huolestani hänen kunnostaan ja sen vaikutuksesta lapseen, mutta myös siitä käytännön syystä, että huoltajana hänen läsnäolonsa ja allekirjoituksensa vaadittiin yllättävän usein lasta koskevissa asioissa.

Uuvuin ja romahdin täysin

Ote päiväkirjastani, kun olin saanut jälleen kuulla, että lapsi viedään minulta pois: ”Sinä päivänä pidätin itkua portaikossa. Kun ovi takanani paiskautui kiinni, tipuin suorilta jaloilta eteisen lattialle ja itkin. Itkin niin lujaa, etten ollut koskaan itkenyt. Minun päässäni oli käynyt ajatus ”Mitä jos antaisin periksi”. Sitten minulla ei olisi enää mitään. Ei mitään, minkä puolesta jatkaa. Ei mitään, minkä puolesta taistella. Sitten minä olisin yksin. Enkä olisi enää vahva. Kaikki näkisivät heikkouteni ja uupuneet voimavarani.

Itkin niin kauan, että sattui. Vatsaan sattui, poskiin sattui, silmiin sattui. Minulla ei tuntunut olevan mitään syytä nousta enää. Tai ei olisi, jos luovutan. Jos nyt jään tähän. Jos en nousekaan, niin asiat kyllä järjestyvät silti. Elämäni tulisi olemaan erilainen, mutta helpompi. Ja taas itkin. Huusin ja itkin, koska en ollut valmis luovuttamaan. En halunnut luovuttaa. Se olisi sattunut minua loppuelämäni, jos olisin antanut periksi. Minun oli pakko nousta.

Ja niin nousinkin. Kukaan. Ei kukaan muu olisi minua siitä voinut nostaa. Vain minun luja tahtoni jatkaa. Tämä voima oli vahvempi kuin mitä muut koskaan voisivat kuvitella. Pohja on vasta siellä, kun on päättänyt luovuttaa ja silti nousee. Kun sieltä nousee, nousee vahvempana kuin koskaan.”

Tunteiden käsittelyn kautta alkoi toipuminen

Pian eron jälkeen isä katosi. Tällöin lapsen lempibiisiksi muovautui Juha Tapion Sitkeä sydän, ja rappukäytävässä kotiovella sain usein kuulla kovaa ja korkealta lapsen äänen ”Portaikossa poika käy äidin liepeisiin, onko isi taivaassa niin kuin puhuttiin?” Ainoan vanhemman katoaminen lapsen elämästä oli jotain niin raakaa, että sen tukemiseksi olisimme tarvinneet välittömästi sekä kriisiapua että taloudellista tukea. Sen sijaan saimme eri tahoilta vastauksen ”Emme voi asioida kanssasi.” tai ”Kyllä isän pitäisi ottaa vastuu.” Minulta on jälkeenpäin kysytty, kuka minua kannusti ja sanottiinko minulle, että tein tärkeän ratkaisun lapsen kannalta, kun päätin antaa hänelle kodin. Vastaus on, että ei yhdenkään kaupungin tai valtion työntekijän taholta. Ei koskaan. FinFamilta sen sijaan sain keskusteluapua, aitoa kuuntelua ja tarvitsemani halit.

Toinen, meille lapsen kanssa yhteinen, koskettava kohta Juha Tapion kappaleesta ovat sanat ”Seinän takaa kuulet naisen kysyvän, kumpi meistä tahtoi tämän elämän?”. En voi liikaa painottaa sitä, että minä lapseton sinkku en todellakaan toivonut alkavani trauman keskellä yh-äidiksi toisten lapselle. Samoin voin kohtuu varmuudella sanoa, että lapsi ei toivonut molempien vanhempien hylkäävän häntä. Tämä näkökulma kuitenkin edelleen tänä päivänäkin unohtuu. Vaikka yhdeksän kuukautta eron jälkeen sain lapsen huoltajuuden, ja kaksi vuotta tämän jälkeen lapsen sijoitus vahvistettiin minulle, tuen saaminen on edelleen työlästä.

Tukitoimista sain helpotusta pikkuhiljaa

Lapsen opettaja tuntuu olevan tilanteen tasalla ja hän onkin hienosti sanoittanut tilanteen ”Lapsella sujuu kaikki hyvin, mikä tarkoittaa sitä, että nyt teidän perheellä on tarvittavat tuet.”  Eikä haaste ole yksinomaan tuen saamisessa vaan myös säännöllisin väliajoin käytävissä keskusteluissa siitä, että tukipalvelut otetaan pois, koska meillä menee niin hyvin. Minä kun en muuta toivoisi kuin sanoja ”Hienoa, että teillä menee nyt hyvin. Jatketaan näitä samoja tukitoimia.”

Ote päiväkirjastani, kun huoltajuus vahvistettiin, ja näytti siltä, että lapsi saa jäädä luokseni: ”Sisäisesti voin jopa hyvin. Helpottaa. Loputtomalta tuntuva taistelu on rauhoittunut.  Niin helpottunut, että alkoi itkettää sitä ajatellessa. Elämä ei olekaan selviytymistä päivästä, jotta voi huonosti nukutun yön jälkeen jatkaa turhalta ja tuhoon tuomitulta näyttävää taistelua. Voikin mennä sänkyyn, nukahtaa ja herätä virkeänä. Jopa onnellisena. Ilman pelkoa siitä, montako minuuttia menee ennen kuin alkanut päivä romahtaa päälle.”

Loppusanat

Nyt jo useita vuosia myöhemmin, voin lopulta todeta, että en enää pelkää päivittäin lapsen tulevaisuuden puolesta. Eron ja kriisin keskellä sairastuin itsekin vakavaan masennukseen. Näitä masennusjaksoja oli kaiken kaikkiaan neljä. Koko sen ajan menin lapsen tarpeet edellä, enkä uskaltanut näyttää ulospäin omaa pahoinvointiani. Oma toipumiseni on edelleen kesken, mutta näen kuitenkin toivoa paremmasta. Elämääni on tullut uudelleen iloa, saan seurata nuoren kasvua ja kehitystä itsenäiseksi esiteiniksi. Olen palannut rakkaiden harrastusteni pariin ja sosiaalitoimen sekä valtion toimista aiheutuneet rahahuoleni on luultavasti korjattu muutamassa vuodessa lopullisesti.

Joskin koen, että monen päätöksen tekemättä jättämisellä on tarinassamme menty metsään, on vaihtuneilla sosiaalityöntekijöillämme ollut halu kuunnella minua ja selvittää sekä minun että lapsen oikeuksia. En voi sanoa, että täysin vieläkään tietäisin, mitä mieltä olen tästä kaikesta. Haluaisin väittää, että lastensuojelu teki virheen nimenomaan siinä, ettei lasta välittömästi sijoitettu pois meiltä kaikilta. Kuten olen matkan varrella pohtinut, olin itsekin tosi rikki ja ilman tarvitsemaani tukea, että olisin voinut täysissä voimissani päättää, haluanko lapsen huoltajaksi tai kasvattajaksi. Valehtelisin, jos sanoisin, etten kadu tekemääni päätöstä. Oman hyvinvointini kannalta viisainta olisi ollut luovuttaa, ottaa tauko ja vasta sitten tehdä oikea päätös. Ja kyllähän se niin lopulta on, että lapsen kannalta tämä on paras mahdollinen päätös.

Ota yhteyttä

Maria Virkki
Maria Virkki

Kehittämispäällikkö

041 318 0228
[email protected]

Pin It on Pinterest

Lahjoita