Sunnuntaina toukokuun 5. päivä vietetään päihderiippuvaisten Läheistenpäivää teemalla ”Et ole yksin”. Päivänä muistetaan läheisiä, joiden elämään toisen päihderiippuvuus vaikuttaa. Läheisillä on oikeus saada tukea omaan toipumiseensa ja rakentaa elämästään omannäköistään sekä itselleen merkityksellistä, muistuttaa yhdistyksemme vapaaehtoinen Susanna omalla tarinallaan.
Elämä on matka. Se rakentuu erilaisista vaiheista, joiden läpi eläminen voi tuntua välillä vaikealta, jopa selviytymistaistelulta. Koettelemukset ja kärsimys ovat tunteita, joita haluamme välttää. Näihin tuskallisimpiin hetkiin kuitenkin kätkeytyy avaimet elämän mysteeriin, salaisuuteen.
Päihderiippuvuus on koko perheen sairaus, jota varjostavat valheet, manipulaatio, rajattomuus ja väkivalta. Kodin seinien sisäpuolelle kätkeytyy myrkyllisten ihmissuhteiden rihmasto, joka elää ainutlaatuista todellisuuttaan.
Alkoholin käyttö on ollut laillista, sallittua, ja näin ollen luonnollinen osa suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria. Valtaosa päihderiippuvuuteen liittyvistä ongelmista ei välity kodin seinien ulkopuolelle päivähoitoon, kouluun tai työelämään. Suurin osa suomalaisista alkoholisteista on työssäkäyviä. Kodin salaisuuksien signaalit ovat kuin savumerkkejä, mutta tuli ei näy. Näiden merkkien tunnistaminen ja niihin puuttuminen on vaikeaa myös ammattilaisille. Puheeksi ottaminen ei useinkaan auta, koska päihderiippuvuus on itsensä kieltävä sairaus. Perheen jaettu kokemus on syvään juurtunut häpeä, joka koskettaa sekä päihteitä käyttävää että läheisiä. Salaisuus jää pinnan alle.
Hoitamattomana päihderiippuvuus on etenevä, eskaloituva ja ennenaikaiseen hautaan johtava. Jos toinen vanhempi ei juo, hän yrittää peitellä enemmän tai vähemmän tietoisesti kumppaninsa juomista. Parisuhteen sisällä myrskyää. Lapset oppivat pienestä pitäen kirjoittamattomat säännöt, ja ovat lojaaleja vanhempiaan kohtaan. Käyttäytyi päihteitä käyttävä miten huonosti tahansa, kaikessa kamaluudessaan läheisten suojeluun pyrkivä operaatio pitää yllä toimintahäiriöitä.
Lapsuus päihderiippuvuuden keskellä
Kun huolta pitävä aikuinen käytti alkoholia, hän käyttäytyi monella tapaa myös väkivaltaisesti. Jäljet näkyivät kehossani, mutta elettiin aikaa, jolloin fyysinen kurittaminen oli sallittua ja perheen sisäinen asia. Ainoa tapani suojautua päihteiltä ja väkivallalta oli vajota mielikuvitusmaailmaan (dissosiaatio). Näihin maailmoihin pakeneminen oli suojautumis- ja selviytymiskeino, ja näin vältyin henkiseltä ja fyysiseltä kivulta. Kuoleman läsnäolo oli ehkä vaikeinta ymmärtää.
Vaikka mielikuvitusmaailmat olivat suojapaikka, ne olivat myös syy huolta pitävän aikuisen väkivallalle. Noissa maailmoissa elin vallattomasti ja riehakkaasti, eli pidin liikaa ääntä. En voinut kuitenkaan luopua satujen maailmasta, koska olin temperamentiltani ja luonteeltani ulospäin suuntautunut, luova ja leikkisä. Se mitä olin (olen), oli (on) vaikea muuttaa. Muuten opin kameleontin lailla muuttamaan itseäni tilanteeseen sopivalla tavalla, vaihdoin lennosta maskeja ja opin erilaiset roolileikit.
Tiettävästi sukuni päihde- ja väkivaltahistoria alkaa toukokuussa 1951. Kun synnyin vuonna 1972, en ymmärtänyt, minkä keskelle synnyin. Sain kulkea pitkän matkan ja kokea kärsimystä ja menetyksiä, ennen kuin pääsin jyvälle, mistä on kysymys. Kärsimys on ollut suurin opettajani.
Elämä jatkui pelko kintereillä
Suurin osa perhe- ja sukuyhteisöstäni kärsii päihderiippuvuudesta. Elämää värittivät myös vakavat mielenterveyden häiriöt, väkivalta ja rikollisuus. Käsittelin pitkään lapsuuteni kaoottisuutta terapiassa, mutta se oli vasta intro. Rakensin elämäni taloon perustukset. Lapsuuteni mielenmaisemissa pikku-ukkoja näkevät alkoholistit olivat vielä pientä verrattuna myöhemmin näkökenttääni avartuvaan huumeita käyttävien maailmaan. Yhtäläisyyksiäkin löytyy, sillä päihderiippuvuuden miinakentillä rakkailla on vain vaihtoarvo. Havahduin erilaisten todellisuuksien illuusioon vasta marraskuussa 2018, jolloin kuopukseni teki päihdepsykoosissa itsemurhan. Osittain tämä johtui siitä, etteivät edes sosiaali- ja terveyspalvelujen ammattilaisetkaan ymmärtäneet päihderiippuvuutta ja sen dynamiikkaa perheessä. Toisaalta huumeiden käytön maailmassa näytökset episodeineen ovat moninkertaisesti nopeatempoisempia, traagisempia ja konkreettisempia. Päihderiippuvuuden ylisukupolvisuus lisää ongelman syvyyttä ja laajuutta.
Olin myös auttamattoman sokea sille, että olin itsekin sairastunut läheisenä. Elin pelastajan illuusiossa ja pelko ohjasi elämääni, kontrolloin. Todellinen muutos lähti vasta kuopukseni kuolemasta. Se oli pakon sanelemaa. Kun istuin sairaalasängyn äärellä, ja seurasin, miten elämä hiipuu rakkaan lapseni maallisesta kehosta, oli päästettävä irti rakkaudella. Enää ei ollut vaihtoehtoja. Taas kerran, oli peili nostettava omiin käsiin, ja tarkastettava kurssia elämäni kartalla. Vasta tämän jälkeen aloin ymmärtää ja toipua. Päästin lopulta rakkaudella irti kaikista vahingollisista ihmissuhteista, erosin ja muutin toiselle paikkakunnalle. Aloin ottaa vastuun itsestäni ja elämästäni. Ymmärsin, että kannettu vesi ei kaivossa pysy. Kun elämä ja arki rauhoittuivat, alkoivat myös suomut tippua silmiltäni. Aloin nähdä myös omat hyvät pyrkimykset uudesta kulmasta.
Nykyään kameleonttisuus on taito, ja olen varsin hyvä lukemaan erilaisia ihmisiä. Joskin liiallinen ymmärrys on loputon kaivo, johon olin alati hukkumassa, joten minun oli opeteltava vetämään myös rajat.”
Moni ympärilläni pohti, miten minulle annettiin enemmän kuin jaksoin kantaa. Nyt tiedän vastauksen: tarvitsin kaikki kokemukset, jotta voisin luopua todellisuudesta, jossa elin. Lapsuuteni kokemukset huolta pitävien aikuisten toimesta valmistelivat ja antoivat hauraat eväät elämälle. Terapiaprosessissa rakensin perustan, joka osaltaan valmisteli minua vanhempana siihen, että kovemmat ajat olivat luvassa. Nyt, viisi ja puoli vuotta pojan kuoleman jälkeen, ymmärrän kokemusteni merkityksen. Alan päivä päivältä nousta jaloilleni.
Tunnen kiitollisuutta siitä, että vaikka en voi muuttaa mennyttä enkä pääse yli menneisyyden koettelemuksista, voin elää kuta kuinkin hyvää elämää kipeistä kokemuksista huolimatta. Olen voinut oppia ja kasvaa ulos uhrin asemasta omin jaloin seisovaksi naiseksi. Olen voinut antaa anteeksi itselleni ja muille. Menetin paljon. Jäljellä on rakkaus – ja elämisen sietämätön vimma. Sydämen vauraus, jota en voi rahalla mitata. Voin kokemusteni myötä luoda uudenlaista todellisuutta.
Kun käänsin elämäni lehden kohti iltaruskoa, joidenkin on ollut vaikea pysyä perässäni, ja on ihmetelty valintoja, joita olen tehnyt. Enää minun ei tarvitse pelätä eikä miellyttää, eikä selittää. Kun joidenkuiden kanssa tiet ovat erkaantuneet, tilalle on tullut uutta. Kaikki järjestyy! Elämä on kivusta huolimatta, ehkä juuri siksi, uskomaton seikkailu. Olen Susanna ihmemaassa.
Susanna Salin,
Yhdistyksen vapaaehtoinen